Taas ja taas ja taas. Tää tunne.

Aikaa kirjotuksista jo on kun käytän tätä lähinnä oman pahan olon purkamiseen.

Tässä eräs päivä vanha koulu kiusaajani moikkasi mua autostaan ohi ajaessaan kuin olisimme jonkin asteisia kavereita. Teki mieli jättää vastaamatta tai näytellä kansainvälisiä käsimerkkejä mutta olen kuitenkin jonkinlaisen kasvatuksen saanut niin kohteliaasti vain moikkasin takaisin.

Mietin että mitähän tuon ihmisen päässä liikkuu vai liikkuuko siellä yhtään mitään 🤔 Tai sitten hän on ”unohtanut” sen mitä on tehnyt.

Tänään alkoi kaikki paska toistaa itseään vain eri kaverin seurassa. Olen varmaan tylsä tai paska ihminen kun kukaan ei jaksa kuunnella. Tämä kaverini niin kuin eräs toinenkin alkoi vain kännykällä kirjoittelemaan eikä varmasti kuullut mitä sanoin. Pakko myöntää että se tuntuu pahalta.

Saman kaverin luona etsimme lapsuus / teini iän kirjevihkoja yms. Niin huomasin ettei meillä niitä hänen kanssaan oikein ollut ainakaan hän ei ollut säästänyt kuin 1kpl. Sekin vihko teksteiltään oli sellainen että kaverini oli epäkohtelias, moitti ja hyvä ettei haukkunut suoraan minua siinä vihkossa 😞 Kuinka pahalta se tuntui tänään lukea vaikka siitä on aikaa melkein 20 vuotta. Palasi niin kaikki paska mieleen. Kaverini sanoi häpeävänsä sitä miten on minulle kirjoittanut ja puhunut. Se ei silti korjaa haavoja. Se mikä joskus on rikottu on todella vaikea korjata ja palauttaa entisenlaiseksi. Siksi varmaan olen epäileväinen kaveriani kohtaan yms.

Jos nämä kaverini joista olen täällä puhunut joskus sattuvat lukemaan näitä niin toivottavasti ymmärtävät ja katsovat peiliin.

Kyllä allekirjoittaneessakin on pakko olla vikaa ja onkin myönnän sen.  En vain pysty luottamaan ihmisiin. Kaiken sen jälkeen mitä olen lapsesta saakka kokenut.

Ääretön ärsytys

Palatakseni taas ystäviin / kavereihin / kamuihin tai millä nimikkeellä niitä haluaakaan kutsua.

Istun kaverini sohvalla. Kuuntelen hänen juttujaan ja mietin kaveruuttamme.

Hän esittelee minulle mukia jonka on teettänyt poikaystävälleen ja siihen perään mukia jonka teetätti kaverilleen joka asuu muualla. Vie sen hänelle lahjaksi kun menee käymään. Ovat tunteneet vuoden. Väkisinkin herää mielessäni miete miksi minä en ole saanut mukia tai mitään. Olemme tunteneet kuitenkin jo 3 vuotta. Miksi ystävyydestä / kaveruudesta pitäisi saadakaan mitään tavaroita yms. Eikö ystävyys ole pyyteetöntä? Jotenkin minua silti tämä asia häiritsee.

Ehkä minä olenkin vain kateellinen muille kaverini ystäville. Niin ehkä olenkin tai sitten olen jo kaikkien kokemieni kolhujen jälkeen vain varautunut uusiin pettymyksiin ja ns hylätyksi tulemisiin. Mistä sitä tietää näihin vastausta.

Pidän kaveristani todella mutta jostain syystä luulen etten merkitse kaverilleni yhtä paljon kuin hän minulle.

Yritän karistaa tätä ikävää tunnetta joka nostaa päätään mutta se on vaikeampaa kuin luulin.

On meillä kuitenkin aina mukavaa yhdessä tai niin minä luulen ja niin minusta tuntuu. Enhän minä tiedä mitä hän todellisuudessa ajattelee tai puhuu esm. poikaystävälleen.

Edellinenkin kaverini oli minua kohtaan mukava mutta puhui pahaa minusta seläntakana toisen kaverini (tai ainakin luulin kaveriksi) kanssa. Milloin olin marttyyri. Milloin lahjoin kavereita kun eihän minulla sellaisia ole luulen vain niin. Näin oli ns kaverini kirjoittanut toiselle ns kaverilleni. Ja milloin tein mitäkin. Silti tämä ns kaveri liikkui seurassani ja vietti vapaa-aikaa kanssani.

En ole se kaikkein kaunein / nätein. En hyvä kielissä tai oikein muutenkaan erikoinen. Olen tavallinen tai ainakin luulen olevani. Kuitenkin kysyn itseltäni samaa kysymystä useasti MIKÄ MINUSSA ON VIKANA? Vastausta tähän en ole vielä saanut.

Hassuinta tai no en tiedä mitä hassua siinä on, mutta minua saattaa vihata sellaisetkin ihmiset jotka eivät minua edes tunne.

Pitää päättää tämä ajatusten sekava myllerrys ja lähteä kotia kohti.

Ehkä jonakin päivänä saan näihin vastauksen.

Mietteitä.

Makaan sängyllä ja kuuntelen lasten leikkejä toisessa huoneessa. Lasten jotka ovat minulle koko maailma.

Kuitenkin ajatukseni alkavat vaivaamaan minua. Keskityn syvemmin ajatuksiini ja tunteisiini.

Miten voi olla että ystävät ovat niin tärkeitä, että niiden vähyys saa takertumaan sitten niihin ”huonoihin” ystäviin jotka käyttävät vain hyväkseen tai ottavat enemmän mitä heiltä saat?

Itslläni ei koskaa ole ollut paljon ystäviä tai no on ja ei ole ollut.

Ala-asteella oli kamala kilpailu siitä kenen kans kukanenkin vietti koulun jälkeisen ajan. Aika useasti itse jäin ulkopuolelle tai minua haukuttiin ihan niin että kuulin sen kaiken. Ne kamalat satuttavat puheet ja kateelliset sanat. En koskaan itkenyt paitsi kerran kun sanat satuttivat niin, etten voinut estää kyyneleitä tulemasta.

Yläasteella ne vähäisetkin kaverit kaikkosi ja koulussa olin yksin. Luulin saaneeni sittemmin takaisin 2-4 entistä kaveria/ystävää, mutta totuus oli tarua ihmeellisempää ja minua silloinkin käytettiin vain hyväksi (eli minulla oli jotain mitä muilla välttämättä ei ollut) tai säälistä otettiin mukaan.

Olin myös koulu kiusattu seitsemännen luokan puolivälistä aina ysi luokan loppuun asti. Enkä vielä tänäänkään tiedä että miksi. Luulen, että siksi kun olin hiljainen. En viitannut tunneilla paitsi silloin jos oli 100% varma vastauksesta. Tein läksyt tunnollisesti, enkä koskaan lintsannut. En polttanut tai juonut ennen kuin vasta hmm olisiko ollut 9 luokalla. Silloinkin kaikki tuo, koska toivoin kuuluvani porukkaan.

Myöhemmin meitä oli n. 8 hengen porukka jonka kanssa liikuttiin joko kaikki tai sitten aina osa. Meitä ulkopuoliset kutsui Roskajengiksi. Joiden ”johtaja” minä kuulemma olin. Meidän kanssa ei kuulemma kannattanut olla missään tekemisissä. Osa näistä kavereista oli sukulaisiani. Sekin kaveruus kesti vain maksimissaan pari vuotta ja sitten toistui tuo pahan puhuminen ja haukkuminen. Minut jätettiin ulkopuolelle. Yksi jopa soitti ja sanoi että toivottavasti meidän talo palais.

Nykyään olen kateellinen niille elokuvien ja kirjojen ystävyyksille mitä joka päivä jossain näkyy. Itselläni ei tällaisia ystäviä ole. Ei kavereita jotka tulisivat yökylään ja joiden kanssa vaihdettaisiin kuulumisia ja juoruttaisiin aamuyön tunneille saakka. Siksi varmaan takerrun melkein ainoaan ystävyyteen mitä minulla on. Tuntuu vain, että olen tälle ”ystävälle” vain korvike niille hetkille kun ne paremmat kaverit/ystävät eivät kerkeä näkemään tai heillä on muuta sovittua. Silloin seurani kelpaa.  Kaikista kivoista jutuista minut jätetään pois jopa varmaan siitäkin syystä, kun minulla on lapsia.

Joku voi tässä kohtaa ajatella ”Ompas pinnallinen ihminen.” Tarkoittaen minua. Minulla ei vain koskaan ole ollut niitä hyviä ystäviä tai parhaita kavereita. Tai oli kai niitä joskus lapsena. Tai niin luulen.

Serkkuni oli joskus paras kaverini. Monta monituista vuotta. Kaveruutemme sittemmin karisi hänen siskonsa takia. En ala asiaa tässä enempää vatvomaan, mutta serkkuni kanssa minulla oli se maaginen ystävyys mitä kirjoissa ja elokuvissa on.

Ajatukseni alkavat olla nyt jo niin sekavat ja lapset tulivat viereen kömpimään ettei mistään enää tule mitään.

Palaan tähän asiaan myöhemmin ehkä.

Teksti voi olla kamalaa luettavaa kun välimerkit puuttuu tai kirjoitusvirheitäkin ehkä löytyy. Mutta kuka tätä nyt edes lukee. Kirjoitan lähinnä oman ajatusmaailman selkiyttämiseksi ja josko sieltä löytyisi vastaus kaikkeen.

Muistakaa kaikki miettiä myöskin muita ja sitä miltä se haukkuminen ja pahan puhuminen toisista tuntuu. Älkääkä jättäkö ulkopuolelle ketään. Vaikka eihän tämä maailma niin toimi. Edelleen aikuisten maailmassakin on omat jutut ja ryhmät.

Moikka maailma!

Tervetuloa sivustolle MunBlogi.com. Tämä on ensimmäinen artikkelisi. Voit joko muokata tätä artikkelia tai poistaa sen ja aloittaa bloggaamisen.

Jos et ole tämän blogin rekisteröinyt henkilön, rekisteröi oma ilmainen blogi.